Kyllä. Minäkin olen syyllistynyt siihen. Olen kieltänyt itseltäni kaiken aloitettuani diettaamaan. Elämästä on tullut suorittamista, kaloreiden laskemista, mittaamista, punnitsemista ja kaikkea sitä, mitä vihaan. Sellaista ei elämän tarvitsisi olla.
Mitä tapahtuu, kun ihminen kieltää itseltään kaiken sellaisen, joka on mahdollisesti toiminut lohtuna, apuna, ilona ja turvana elämässään? Repsahdus. Toinen. Ja pian ollaan taas syvällä suossa, itsetunto nollassa ja peilistä katsoo epäonnistuja.
Siihen hätiin tulee sitten joku elämäniloapursuavaonnistuja, joka kertoo sinulle taas sen tutun mantran:
”Ihminen laihtuu, kun hän kuluttaa enemmän kuin syö. Niin yksinkertaista se on!”
Lyökää lyötyjä! Se ei varmasti vähennä ylipainoa Suomessa eikä missään muuallakaan maailmassa. Tuon lauseen kuulee aina kuin viimeisenä iskuna, naulana arkussa. Mutta entä jos se tarkoittaa jollekulle samaa, kuin sanoisi syömishäiriöiselle:
”Sä paranet bulimiasta, kun et enää oksenna. Niin yksinkertaista se on!”
Painon hallinta on paljon muutakin kuin kulutettuja ja syötyjä kaloreita. Joillakin se sujuu luonnostaan. Mutta koska ihminen on psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen eläin, kaikki liittyy kaikkeen. Ihan ensimmäiseksi on saatava oma pää kuntoon.
Minä aloitin seuraavista.
Jokaisen laihduttajan tulisi kysyä tämä kysymys itseltään. Siihen kannattaa syventyä. Itse olen tämän koko vuoden 2015 pohtinut tätä kysymystä. Elämäntapamuutos on toivottavasti laadultaan lopullinen, ja sen onnistuminen kannattaa pedata mahdollisimman hyvin.
Miksi siis syön?
Ruoka on hyvää. Hyvä ruoka on erinomaista. Olen oikeastaan koko elämäni ajan ollut pullukka. Voisiko olla niin, että aivoni reagoivat eri tavalla ruokaan? Että jotkut reseptorit huutaisivat minulle: ”SYÖ, SYÖ, SYÖ!” Välillä ahmin niin pakkomielteisesti hyvää ruokaa, että unohdan nautiskella ja lopulta iskee katumus. Kuulostaako tutulta?
Voisiko syy syömiseen löytyä jostain paljon kauempaa? Uskon piilotajuntaan ja siihen, että se hallitsee todellisuudessa halujamme ja tarpeitamme enemmän, kuin tiedämmekään. Onko esimerkiksi lapsuudessani tapahtunut jotain sellaista, minkä kanssa tappelen vielä tänäkin päivänä, tiedostamatta? Esimerkiksi mummoni jaksoi aina muistuttaa, että olen pullukka. En saanut syödä yhtä paljon herkkuja mummolassa kuin siskoni, joka taas on ollut ikänsä hongankolistelija.
Jo aikuisiällä sain eräänä syksynä pudotettua yli 15 kiloa painoani. Mitä sanoi mummo? ”No onhan tuossa vielä, mistä lähteä.”
Yllättäen painoni oli samoissa lukemissa kuin aloitettuani kuurin jo ennen seuraavaa kesää.
Olen kerännyt näitä syitä päiväkirjaani. Suosittelen päiväkirjan kirjoittamista, koska sinne ajatukset saa jäsenneltyä tarkemmin ja niihin on helpompi palata myöhemmin uudestaan. Itseen kannattaa suhtautua lempeästi ja rakentavasti. Piiskaamalla saat itsellesi samanlaisen inhoreaktion aikaan, kuin edellämainitsemani elämäniloapursuavaonnistuja. Ole itsellesi hellä. Sinä olet vain ihminen.
Paino sanalla realistisesti. Monet elämäntaparemontit kaatuvat omaan hulluuteensa. Jos sinulla on lapsia, kiirettä töissä, väsymystä, opiskelet ja muutenkin juokset kieli vyön alla hoitaen asioita päivästä toiseen, et voi asettaa itsellesi tavoitetta, että käyt salilla joka ikinen päivä. Tai no voit, mutta et yksinkertaisesti pääse tavoitteeseesi. Mikä sitten iskee? Morkkis. Epäonnistuminen. Puolen vuoden tyyris salikortti jää käyttämättä ja podet siitäkin huonoa omaatuntoa, kun rahat eivät riitä kuin makarooniin.
En aio tehdä itselleni loukkua. Muutoksen aika on tämä koko vuosi ja etenen lapsen askelin. Pikkuhiljaa lisään jotain elämääni ja samalla poistan jotain muuta. Minä lähden ruokavaliosta. Kun olo on hyvä, liikunta saattaa tulla kuvioihin kuin varkain.
Jälleen kerran pitää olla hellä ja ymmärtäväinen. Tavoitteet tulee olla toteutettavissa, realistisia ja niihin pääsyyn on varattava tarpeeksi aikaa. Minä aion kasvaa ihmisenä tänä vuonna. Minä aion loppuvuodesta näyttää hyvältä, kokea oloni hyväksi ja unohtaa sen, että olen pitänyt itseäni täydellisenä epäonnistujana. Minulla on välitavoitteet tätä muutosta varten.
Tukiverkko on kaikista tärkein. Tässä viimeisessä kohdassa pohdin tämän koko blogin olemassaolon syytä, puolisoani ja parisuhdettamme.
Ensimmäisen (ihanan herttaisen aaa en vaihtaisi päivääkään poiiiis!) lapsen saatuamme meille kävi niinkuin monille pariskunnille käy: suhde latistui. Iltaisin kiihkeitä ovat vain sanailumme siitä, miksi vessanpöntön kansi on jälleen ylhäällä, miksei työvaatteet ole pestyt tai miksi juomalasi on taas sohvalla.
Parisuhteemme ongelmat johtuvat luultavasti mitä todennäköisimmin väsymyksestä ja huonoista ruokatottumuksista. Minä valvon yöt ja koetan pitää huushollimme pystyssä kun taas mieheni tekee paljon töitä pitääkseen taloutemme joissain kantimissa. Vaikka yhteistä aikaa on paljon, se menee epäolennaisuuksiin.
Mieheni myös jotenkin muuttui lapsen saannin jälkeen. On jotenkin vaikeaa hyväksyä, että minä en enää olekaan hänen ykköstyttönsä. Peitto ei enää heilu kuin pitkällisen vonkaamisen jälkeen ehkä kerran kuukaudessa. Se vonkaaja olen minä.
Mitä järkeä on voida hyvin, jos kumppani voi huonosti? Kaikki se saavutettu energia, jonka oikealla ruokavaliolla ja liikunnalla saan aikaiseksi häviää sen siliän tien, kun aamu alkaa rätinällä ”Jaa, kukaan ei ole keittänyt edes kahvia näköjään… ärrin murrin… Aha mene sinä vaan lenkille niin minä hoidan täällä kaiken… ärrin murrin ärrin.” Tai kun olen saanut tehtyä itselleni terveellisen ja herkullisen salaatin, mieheni tulee kotiin töistä pizzalaatikko sylissään.
Joten otsikon kysymykseen: Anele. Pakota. Painosta. Uhkaile. Kiristä. Tee mitä vain saadaksesi myös kumppanisi mukaan elämäntapamuutokseen.
Minä sain (en tosin kerro, mitä kaikkia keinoja käytin). Tässä blogissa se sitten selviää seuraavan 8 viikon aikana, miten meille käy.
Paraneeko parisuhde syömällä?
arki, elämäntapamuutos, painonhallinta, parisuhde, ruoka, syömishäiriö